MAGIC SLIM & JOHN PRIMER – Slow Blues
(Wolf CD 120.107, 2-CD)
John Primer on eittämättä tämän päivän merkittävin niin afrikanamerikkalaisen kuin yhtä lailla Chicago-bluesin sanansaattaja. Valitettavaa sanoa, mutta samalla hän on myös tämän katoavan, aidon luonnonvaran viimeisiä mohikaaneja, sillä mikään nuorukainen ei hiljattain 79 vuotta täyttänyt Primer ole. Meillä on sattumoisin suht hyvän kamuni Johnin kanssa synttärit peräkkäisinä päivinä maaliskuun alussa. Hänen pitkä uransa huipentui viime vuonna nimitykseen alan arvostetuimpaan Blues Hall of Fame -kategoriaan, jonne tyypillisesti päädytään vasta artistin kuoleman jälkeen.
Kenelläkään bluesartistilla ei voisi olla parempia kannuksia urallaan kuin toimia ensin nuorena muusikkona Muddy Watersin viimeisten vuosien bändin liiderinä, ja siirtyä sitten legendan kuoleman jälkeen käytännössä vastaavaan statukseen blueskolossi Magic Slimin joukkueeseen. John Primerilla on tällainen CV. Magic Slim (1937–2013) ei tietenkään tarvitse esittelyjä tämän lehden lukijakunnalle – tai ei ainakaan pitäisi tarvita. Blues Hall of Fame -nimitys on hänelläkin, totta kai, monien muiden vuosien saatossa kertyneiden kunniamainintojen ja palkitsemisten ohella.
Molemmilla artisteilla on plakkarissaan myös massiivinen levytyshistoria, Primerilla reippaasti yli 20 albumia ja Magic Slimillä jopa miltei tuplasti tuo määrä. Levyt ovat järjestään tasalaatuisia tuotoksia, joista melkein mistä vain voisi aloittaa tutustumisen näihin ykkösdivisioonan bluessankareihin, jos jostain syystä jollakulla ylipäänsä saattaa olla moinen aukko musiikkisivistyksessään. Myös tämä kevättuore tupla-CD voi toimia tiennäyttäjänä tai silmien – siis korvien – avaajana. Sellainen huomio kuitenkin, että albumin nimi “Slow Blues” kertoo aika paljon. Se keskittyy tieten tahtoen ja yksinomaan molempien herrojen hidastempoiseen tuotantoon, paikoitellen jopa piinaavan sellaisen, mikä on tässä yhteydessä pikemminkin laatumääre kuin kritiikki.
Kuten nähdään, CD-kannessa on vuosikertakuva nuorista artisteista, johon aikaan Primer oli selkeästi vielä Slimin bändin kakkosmies ja pääasiassa säestyskitaristi. Ehkäpä juuri Primerin uran tämänhetkinen noste ja suosio on ollut taustavaikuttimena tälle uusiojulkaisulle, jolle hänet on juuri sen perusteella nostettu yhdenvertaiseksi artistiksi Slimin rinnalle.
Molemmat muusikot levyttivät erittäin ahkerasti itävaltalaiselle Wolf-levyfirmalle 1980-luvulta alkaen, ja valtaosa tuplan materiaalista onkin poimittu heidän aiemmasta Wolf-tuotannostaan. Kun kyse on minulle erinomaisen tärkeistä bluesartisteista, ja koskapa kannet eivät kerro miltä tai moneltako herrojen albumeilta äänitteet ovat peräisin, niin “uteliaisuuttani” tsekkasin asian: Vastaus on (ainakin) 9:ltä. Pientä epävarmuutta aiheuttaa CD:n kansitekstien osin puutteellinen ja jopa virheellinen informaatio. Kansivihossa todetaan kahden kappaleen olevan aiemmin julkaisemattomia, mutta lisäksi pari muutakin on sellaisia, joista en äkkiseltään löytänyt merkintöjä julkaistuista diskografiateoksista. En pystynyt myöskään palauttamaan jo pitkälti haperoituneeseen muistiini niiden mahdollista alkuperää. Tein sitten toki asianomaiset täydennysmerkinnät omiin diskografioihini. Muitakin kummajaisia kansiteksteissä esiintyy, esimerkkinä Magic Slimin maaliskuun 2020 äänitteeksi kirjattu Please Don’t Dog Me – Slim oli tuolloin ollut sattumoisin jo monia vuosia haudan levossa.
Tupla-CD on koostettu rakenteellisesti ihan fiksusti vuorottamalla artisteja tasa-puolisesti raidalta toiselle, jolloin molempien osalle tulee kahdeksan soolonumeroa. Kimpassa he soittavat yhdeksällä kappaleella, live-äänityksiä on reilu puoli tusinaa, ja äänitysten aikaikkuna on vuodet 1986–2015.
Magic Slim oli iso mies, suoranainen järkäle. Muistan aina hetken, kun vuonna 1986 Chicagon Checkerboard-klubilla kättelin hänen lapiomaista kouraansa, josta puuttui nuoruudenvuosien puuvillahommissa menetetty pikkurilli. Juuri kokonsa ja jykevyytensä tuloksena hänen yksi tunnusomainen tavaramerkkinsä oli kitaraansa ravistaessaan syntyvä vapisevan veivaava, jopa epävireisen kuuloinen viuhuva soundi, kitara kuin suorastaan itkee katkerasti hänen syleilyssään. Tällaisia sinisävyisiä, venyviä soittonyansseja kuullaan levyillä runsaasti. Vain yksi esimerkki, Bad Avenue, jolla kuuntelija ei sen ensitahtien ja -nuottien jälkeen pysty edes kuvittelemaan kuulevansa muuta kuin traagisen dramaattista tarinaa ikävästä katuympäristöstä, juuri siten kuin vain Magic Slim osasi tilittää. Huhhuh!
John Primerilla on puolestaan ominaisinta maaperää Muddy Watersin opinahjossa kouliintunut teräsputkella liu’utettu sliden käyttö, jollaista sitäkin saa kuuntelija nautiskella runsain mitoin, esim. Take The Bitter With The Sweet ja Country Boy. Siten ei liene sattumaa, että Muddy on kolmen kappaleen myötä CD:n eniten lainattu artisti.
Kuten todettu ja nimikin kertoo, “Slow Blues” on teema, jota noudatetaan ekspli-siittisesti, välillä jopa superhitaina, lähes laahaavina tulkintoina, kuten So Easy To Love You tai Just To Be With You. Juuri tällaisella materiaalilla mitataan bluesartistin kypsyys ja fokusointikyvykkyys, ja niinpä tässä olisi lukemattomille nykypäivän “bluesrock/rockblues” (kummin päin vain) -kitaranrevittelijöille erinomainen oppikoulu.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
